Sivu H1.html / 20.6.2005 / (c) Johannes 050 596 2390





    PAKINASTO


      Pakinasto on yksittäisiä kirjoituksia tai lehdissä julkaistuja pakinoita.
      Tekstinäytteitä on pääosin painetuista kirjoista lainattuja näytteitä.


      Julkaisen tällä osastolla slangitekstejä.
      Julkaisusta en pysty maksamaan, valitettavasti.

      Suluissa pakinoitten lukumäärä tässä.
      Kronikka on pakinaa pidempi kertomus.
      Lähetä minulle juttusi ja jotain tietoja itsestäsi:
      missäpäin ja keneltä ja milloin olet slangisi oppinut.


      Anonyymi: Pakina (1 kpl)
      Aallas, Esa : Pakina (1 kpl)
      Anttila, Juha : Pakina (1 kpl)
      Arppe, Pekka : Pakinoita (3 kpl)
      artzi : Pakinoita (2 kpl)
      Böönis: Pakina (1 kpl)
      Federley, Lars : Pakina (1 kpl)
      Gröhn, Erika : Pakinoita (1 kpl)
      H., Arska : Pakina (1 kpl)
      Huhtala, Arska : Pakina (1 kpl)
      Johansson, Seppo : Pakinoita (2 kpl)
      Jugis: Pakinoita (5 kpl)
      Kaiponen, Toivo : Pakinoita (2 kpl)
      Kaivola, Arska : Pakina (1 kpl)
      Kantokorpi, Tapio "Tapsa" : Pakinoita (14 kpl)
      Karlsson, Tommi : Pakinoita (1 kpl)
      Kaunela, Eki : Pakina (1 kpl)
      Kupianen, Ritva-Kyllikki: Pakina
      Laukki : Pakina vuodelta 1918 (1 kpl)
      Laurake : Pakinoita (1 kpl)
      Lehti, Jamo : Pakina (1 kpl)
      Lignell, Väinö : Pakinoita (9 kpl)
      Limppu : Pakina (1 kpl)
      Lintunen, Mara : Pakina (1 kpl)
      Lähteenpää, Ari : Kronikka (1 kpl)
      Mustonen, Pemu, Pertti : Kronikka (1 kpl)
      Parviala, Olavi : Pakina (1 kpl)
      Pike: Pakinoita (110 kpl)
      Pohjalainen, Heidi: Pakinoita (1 kpl)
      Sjögren, Tony : Pakina (1 kpl)
      Suomi, Pertti : Pakina (1 kpl)
      Tappari : Pakina (1 kpl)
      Tervomaa, Raija : Pakinoita (27 kpl)
      Tähtinen, Riitta : Pakina (1 kpl)

      * * *

      Anonyymi Pakina ("Ollin kurjuus", sananmuunnos)
      Johannes: Pakinat (66), Kirjoitukset


      NETISTÄ LÖYTYY
      Netissä on "Minun Helsinkini" -kirjoituskilpailun pakinoita. Mukana myös slangiksi-kirjoitettuja tarinoita.
      "Minun Helsinkini"




    Ritva-Kyllikki Kupiainen:

    LIMANEN KAURAVELLI
    JÄI SKRUUDIMATTA

    Ku toi maaottelu Suomi-Neukki päätty oli Valkkaankin tullu uus pentusukupolvi ja skoleen piti päästä. Ei ollu ku yks ongelma - skolemestat oli vähissä - osa oli varmaan menny mäsäks pommareiden iskuista ja loput kakrut alko tulla takas Svenskeistä sotaa paosta. Kumminki munki piti päästä skoleen syksyllä 1945. 0lihan ollu tarkotus byggaa se Mäkelän uus skole, mutta ton “maaottelun” eli krigun takia byggauspuuhat siirty ja skolemestat oli tiukalla.

    Skoleja kierrettii
    Ei muuta ku mutsin kädestä kiinni pitäen Valkan skoleen vaan. Luokkia jaeltiin ja tuli varmaanki kolmivuoroluokat, koska tilanahtaus oli kaamee. Siks ei mullekaan onnen hetkiä kiviskolessa kestäny ku pari kolme viikkoo, ja sit lähettiin kaks vuotta kestäneelle alaluokkalenkille. Valkan skolesta lähetettiin n. 40 pentuu opintielle Paavalin tsyrkkaan, sieltä muutaman viikon päästä jatkettiin svenskien skolen klitsuun ja lopuks, ehkä ennen joulua Kirstarin gamlaan puuskoleen, missä saatiin pakollisen kalanmaksaöljyannosten lisäks myös oppii blukkaarnisen ja laskemisen alkeet. Ku tää eka kaksvuotiskausi päätty, niin päästiinki jo Valkan skoleen, VAU - sisäskidut, jumppasali ja oikee ruokala. Oli se hienoo!

    Nilkan ojennusta
    Opettajaks me friidut saatiin Pulkkisen Elli, varmaan gamlin sodasta selvinny ope, ainaski meidän skidien mielestä. Sillä oli perinteinen open nuttura, rillit nokanpäällä lukiessaan aika pitkä musta körtti irtopitsikauluksineen, Martta-kengät (ne oli kai jo sillon muotia) ja melkeen kesään saakka älyttömän pitkälahkeiset villikset, melkein ku nykyajan legginssit. Ne me nähtiin aina silloin ku se yritti opettaa meille jumppatunnilla nilkan ojennusta. Meille, duunarien skideille, joista aika moni oli saanu mahiksen käydä balettiskolessa tai erilaisissa jumppaseuroissa. Valkassaki toimi ainaski Kisis (Helsingin Kisatoverit), Kotkat, Jyry ja Naisvoimistelijat. Ja harrastusinto oli kova, oltiinhan me pennut saatu monta vuotta tsittaa illat pommareissa tai stokeissa ja busissa matkalla sotaapakoon milloin minneki, ei kaukasissa sukulaisissa voinu pitkiä pätkiä kerralla loisia ja niin tultiin aina välillä Stadiin takas. Ja nyt ku ei enää tarvinnu aina skagaa, niin iltasin skolen jälkeen mentiin saleille.
    No skolessa opittiin noita pakollisia jutskia, lukuaineet oli mun mieleen samoinku tanssi, lausuminen ja jumppa, mutt oli siel kanss kässää, se oli painajainen. Mä olin kai jo silloin tämmönen elohiiri, etten malttannu kauaa paikoillani pysyy. Kässämaikan nimee en muista, mutta se uhkaili mua luokallejättämisellä tai ainaski ehdoilla, ellen saa pusattua semmosii villasii linninkejä, 10-15 sentin pätkät ranteisiin. Mutsihan se yritti jeesaa, mut maikka hiffas heti eron työn jäljessä, ja taas purettiin. Oli mulla kaks spulii systeriiki, 10 ja 12 vuotta mua vanhempia, ja neki yritti jeesaa kutomises, mutta kässämaikka oli tikkaaki tarkempi hiffaamaan, mitkä rivit oli jonku toisen stikkaamia.
    Koville se otti, mutta sainku sainki sen neljännen luokan spettarin oppariin pyrkimistä varten.

    Sjungaa radioonki
    Skolessa toimi kans semmnonen Toivonliitto, joku raittiusaatteen täyteen pumppaama juttu. Saatiin himaan niitten lehtiä, blukattiin karmeita esimerkkejä faijoista, jotka dokas kaikki perheen fyrkat, hakkas muijiaan ja skidejään ja sit ne järjestään pääty katuojaan, se oli kai sen ajan ilmaisu pultsarista.
    Toivonliiton juhlia pidettiin muutama vuodessa ja ne oli yleensä aina viikonloppuina. Mun luokalla oli meitä lausujiaki vaikka kuinka monta, kiitos Katri Pasasen, logonomin, joka meitä innosti ja järkkäs mahikset päästä esiintymään radioonki Skoleradioon. Oli Terttu, Maija-Liisa, Rauni ja mä, jotka melkein aina esiinnyttii, jotkut oli sit hyviä sjungaajia ja mä Raunin kanssa tanssattiin ja Anja ja muutki innostu, ku saatiin baletista mahis päästä Suomen Työväen teatterin lapsiteatteriin avustajiks. Eka näytelmä oli Ihmemaa Oz, missä tarttettiin meitä skidejä paljo kaikkiin jorokohtauksiin ja seuraava oli Onnenmaan Kuninkaantytär, minne pääsin jo päärooliinki. Ja näitten teatteriesiintymisten kanss meinas tulla ongelmia, ku Pulkkisen Ellin mielestä Toivonliiton juhlia tärkeempii ei kenelläkään pennulla eikä niitten vanhemmilla voinnu pyhäsin olla. Kerran muistan, ku meillä oli kenraaliharkat teatterilla melkein samaan aikaan yks lauantai Toivonliiton hilujen kanssa, ja Elli sano, ettei semmosiin humputuksiin tarvi mennä, raittiusaate on tärkeempi. No mä nousin ylös ja sanoin, että mä ainaki meen sinne, mun faija ei dokaa lauantaisin eikä muulloinkaan (en ollu koskaan nähny sitä dokussa ennenku 15-vuotiaana kesäloman alkajaisiks) ja Rauni tulee kans, silläki on puherooli. Ope sano, että ainakaan ne tanssiosissa olevat tytöt ei sitte mee, ne tulee skolelle. Mutt ku friidut oli himassaan bamlanneet, että Kyllikin ja Raunin ei tartte tulla Toivonliiton bileisiin, kun niitten faijat ei dokaa, niin siitähän soppa synty. Ihanku muitten sitten dokais! Kaikki näytelmässä mukana olleet friidut tuli teatterille, ja Toivonliiton bileissä ei tainnu open lisäks muita esiintyjiä ollakkaan.

    Vapautus vellistä
    Tulin jo skrivanneeks, että oli hienoo ku skolessa oli oikee ruokala, sinne mentiin pitskulta. Nälkäsille sota-ajan skideille melkein kaikki safka maistukin, mut mua tökki se kauhee kauravelli, se miss oli varmaan puolentoista sentin mittasii akanoita. Se oli semmosta limaa, ettei menny alas, hissi meni heti epäkuntoon, ku yritti niellä. No ope pakotti ja mä spiidasin. Sit mutsi seuraavalla lekurikeikalla pyys lekurilta lapun, että saan vapautuksen kauravellin ja puuron skruudaamisesta (siks kai mä jäinki näin lyhyeks, mutta paksuudessa oon jo saavuttanu monet mua pitemmät jentat). Se juttu jelppas, mutta tuli monta friidua ja ehkä joku kundiki, joka rupes kitiseen hernesopan skruudaamisesta, ettei ne voi sitä syödä ja sillai. Niitten ei tarvinnu mennä lekuriin hakee armahdusta, mä sanoin että syön niin monta annosta ku jaksan, hernesoppa on mun lempparii ja on vielki.

    Kliffat muistotha se Valkan skole jätti ja paljo kamuja, joitaki tapaan vieläki.

    Onnea Valkan skolelle Valkan friidulta - Ritva-Kyllikiltä (siihen aikaan Kyllikki Vartiainen -nimellä, Ritva oli sillon niin suosittu nimi, ett mutsin mielestä Kyllikki riittää, ja niitä ei meiän luokalla muita ollukaan).



    Ola Parviala:

    ELÄMÄNI EKAT SPITTARIT

    Olin jo snadina skidinä tsiigannu bulimpien kundien pläägiä ja hiffannu ne eri snygeiks. Siks mä funtsailin himassa, että olis munkin aika saada jotkut stailimmat stiflat glabbeihin. No esteitähän ei pitänyt olla, paitsi ehkä faija. Se aina funtsas, että kundit kapeekärkisissä tsengoissa oli flädäreitä, ja että kunnon kaiffarit dallaa kesällä tennareissa tai koriksissa ja talvella ne pitää kunnon skimbapläägiä vaikka gartsalla luudaiski. Kun kerran dallasin skolesta himaan mä bamlasin faijalle, et mun olis jo aika saada kliffemmat slobot, sellaset jois ei olis snaroja vaan sellaset stailit kumit. Faija siihen pamisi, että et kai sä vielä ala jortsuissa käymään tai friidujen kans styylaamaan. Sitä paitsi ne bungaa bulisti. Mä aloin itsekseni funtsaan ja kiroileen ainaista fyrkan puutetta ja taisin mä snadisti spiidatakin.

    Kun mä olin aikani luudannu pärstä myrtsinä, niin faija bamlas, et stikkaa rotsi niskaan niin mennään slumppaan sulle ne pläägät. Stiflabuidussa mä funtsasin ja tsiigailin ympäriinsä. Olin muka hakevinaan jotain ihan siistii kamaa, vaik tsennasin ihan tarkkaan, mitä mä tsöbaan. Kun mä olin omasta mielestä stroolannu faijaa tarpeeks öögaan, mä olin hiffaavinani sopivat punaruskeet kunnon korolla duunatut SPITTARIT. Niis oli eri staili musta nahkasnara reunassa. Kun me tultiin budjusta vege, mä bamlasin faijalle, et nyt skutsariin. Faija ihmetteli, että uudet stiflat ja heti suutariin? Mä siihen äkkiä selitin, että täytyyhän niihin duunaa raudat pohjiin, kuluukin vähemmän.

    Koko juttu meni päivällä läpi ja niin mä duunasinkin himassa nyyat tsengat klabbeihin siltä skutsarilta saadulla slobolusikalla. Tarkotus oli lähteä gartsalle vähän diivaa kundeille mun snygejä stifloja. Ne herätti tietysti ansaittuu huomioo ja mä bamlasin tollee vaan galsasti että kantsis teidänkin hommaa jotkut kliffemmat kulkimet. Sitten mä menin leffaan, mut kesken rainan tuli karsee fiilis kun snygetspittarit rupes puristaan. Mun oli pakko riisuu ne vege. Leffan loputtua mäkoin melkosen yllärin, kun ne stiflat ei menny enää klabbeihin ja sklobolusikka oli himassa. Kyllä otti daijuun kun smyygailin himaan syrjägartsoja pitkin ja toivoin, ettei tulis tuttuja vastaan, sillä tsengat oli vain puoliksi klabbeissa.

    Olavi Parviala (s. 1942) syntyjään Rööperin kundeja,
    muutti sittemmin Töölöseen.


    Pertti Suomi:

    HARALLE, PIKKUBROIDI 50 V

    Nyt sä oot jo viiskyt, vaik tuntuu et siit ei o kauaakaan, kun snadeina skolekundeina luudattiin eväitten kans Pirkkolan Plotskalle simmaamaan.
    Suulis skriinas ku me dyykattiin bunkkerilta vodaan ja skabailtiin, et kuka suklaa pisimmälle. Sä taisit olla ainoo, ku pysty suklaa saareen asti. Välillä skruudattiin eväät. Sit taas simmattiin, goisattiin sandella, jos oli tilaa ni nurtsilla, tai kiipeiltiin galtseilla ja joskus flengailtiin skutsissa. Illalla lähettiin himaan ku faija tuli duunista ja mude oli duunannut safkan valmiiks.
    Usein kesäsin fillaroitiin Haltsikan kautta Rutikalle metskaamaan. Siel oli kliffoja mestoja, mistä sai jallitettua bulejakin fisuja. Muistan et sä oli jo sillon meist kaikkein paras metskaaja, oikeen kuningaskalastaja. Metskit me vuoltiin skegluilla tietenkin ite Rutkun rantapuskista.
    Sit yks mikä oli kliffaa ni se, et jotku bulimmat kundit oli duunannu tosi nastan skramlisradan Kolon skutsin vanhaan sandisskrubuun. Sielt tultiin joskus vek stongat vinossa ja vanteet soikeena. Sillo kyl vähän skagas mennä himaan.
    Toinen skoiji juttu mitä joutu skagaamaan oli brennaaminen.Sitä varten käytiin Pasilan kaatikselta nyysimässä filkkaa. Brennarit me saatiin fikkareista. Taidettiin joskus filkkaa brennatessa saada bulejakin braasiksia aikaseks.
    Joskus ku meit ei hotsittanut lähtee kauemmas, me präidättiin pitskulla kirkkistä, purkkista, kymmentä stidii tai maata. Joskus me duunattiin neppisrata sandislodjaan ja järkättiin neppisskabat, jotka kesti monta tuntii. Eikä niistä melkein koskaan selvinny ilman skragista. Useimmin skragis synty siit, et kelliks jonkun neppis vai ei.
    Tämmöst kaikkee nelkytvuotta vanhaa kesäkliffaa tuli mielee ja skrivattuu paprulle, ku funtsin aikaa taaksepäin, nyt ku sä oot viiskyt.

    Onnee toivoo bulibroidis Pera
    pertti.suomi@luukku.com



    Jamo Lehti:

    JAMON PSALMI 23.

    1. Jesse on mun kuski ja siinon kyllin.
    2. Jesse hoitaa, jos mä tarviin relaa, ja Jesse kans friskaa jos mä mokaan ja mul alkaa morkkista painaan.
    3. Mä nojaan ku stenariin ja se friskaa mun herttaa, et mun Kuski tsombaa mua oikeilla kartsoilla, eikä kuuntele mua aina, mihin mä vongun luudaan. Siks Se vaan saa nokkana ollaki.
    4. Mä tsennaan, et vaikka mä viuhtoisin meneen ihan pimeellä landeböndellä, tai vaikka skutsissa, nii ei mun tarttis studaa eikä skagaa. Sillon nyklat ja fikkassa muutaki. Se tsennaa tän stadin aina paremmin ku mä. Itehän Se on nää jutut keksinyki enkä mä.
    5. Sanoo muut kundit mitä vaan, mut kyllä mulla pyyhkii hyvin. Joka päivä mä skruudin ja kiitän. Siinon syytä kriinaa ja sjungaa, kuka sen vaan bonjaa.
    6. Näin on näkkärit. Siitä Jesse diggaa, ja siks meillä synkkaa. Jesse on mun kuski ja näin mä futaan mittarin tappiin asti.
    Aamen.

    (Mä bluggasin sun Herran siunauksen, soli ihan okei. Sit mä sain oman inspiksen. Mä ruksasin tän värssyn. Vähän mä oon virittelly sitä vanhaa "Kossu on mun kuski"-hokemaa. Musta tässon vieläki oikee harras ja vilpitön fiilis tallella. jamo.lehti@kolumbus.fi)





    Tappari:

    SURUTTOMAIN BÄRTSISTÄ

    Nykyfolka ei taida tsennaa Suruttomain bärtsii. Ne ku bamlaa vaa Torkkelinmäestä. Mun skolefrendi Kallion kansiksest Markus Mörsky joku vuosi sitte heitti helttaa Kallio-lehdess Suruttomain bärtsist. Väinö Tanner lusi Skattall sodan jälkee, nii se skrivas vilde kniigui. Eka niist tais olla ”Näin Helsingin kasvavan”. Täs kniigus Ruoholahden kundi bamlaa syntymähimastaan ja kertoo Tallgrenin villoist, ett ne oli sen ajan tyypillistä proletaariasutusta. ”Jonkinlaisen käsityksen niiden tasosta voi saada silmäilemällä Hämeentien varrella yhä jäljellä olevia ns. ’Suruttomain villoja’, joka ovat saman ajan tuotetta.” (Väinö Tanner: Näin Helsingin kasvavan, s. 8, v. 1947) Villat oli bärtsilt purettu jo ennen talvisotaa.
    Mite mä sitt tsennaan Suruttomain bärtsin. Se on sillee, et mä budjasin jo ennen sotaa Terijoel melko lähel Pietarii. Mu faija oli loikannu Neukkuun 1932, ku budjattiin Viipuris. Ku faija oli lähteny haneen viideks vuodeks, nii mutsi raahas mut Terijoelle mu mummon ja isofaijan luo. Oli oikeestaan kliffaa olla landella ihan kaurahattujen kaa. Mä treffasin mun faijan eka kertaa lokakuuss Terijoel. Tuntu kummalt istuu tselis ja tsiigaa piikkinokkast kundii, ku hinas mu tselii. Tuntu kummalt funtsii, et toi oli mu oma faija. Se oli karannu Aasian leirilt.
    Mä meinasin hypätä stokest ku mut vietiin Hesaan. Tulomatkasta mä muistan sen ku heräsin taksis Hämeentiellä Elannon kuppilan kohal. Aamulla mä heräsin ja sanoin: ”Mummo!”
    Sit piti oppii stadin tavat. Karjalan murre vaihtu slangiin. Enne mä olin pelannu ”ruuttuu”, nyt mä skulasin ”parpii”. Hommat vaa lähti kelaan iha ku itestään ja mä bamlasin stadii melko jetsulleen.
    Mä opin brassaan ”Suruttomain bärtsillä kundien ja friidujen kaa. Meil oli oma pelikasino roskiksen katoll. Se jonka hugge rundas bestaks sai stikkaa hugget fimtsikat ja piikit ekaks niiku seiniksel. Mesta veti jengii. Ku Waseniuksen Hemppa ryysas mestalle, mä sain tsöraa sen snadilla fillarill ja se sai skulaa putoomist mu futarill. Mä olin saanu Helvarin gamlan futiksen. Faijan systerin mies oli raisannu sen mulle.
    Talvella me skimbattiin ja joka giba lossas olla joku Kurikkala tai Eino Olkinuora. Me myös tsörattiin tselill Suruttomilta Hämiksen yli ku fiudeja ei ollu vilde. Ei me niitä studattu. Sakarin gartsan kohal voi tselillä tsöraa aina Sörkan rantsuun asti. Bulit jengit skragas Suruttomilla. Niil oli kilvet ja fektat. Näitä jengei oli Forsbergin, Heputin ja Hariksen jengit. Bärtsi vilisi madu jengii ku Forsbergin jengiläiset vislas ”fittuu, fittuu”.
    Jatkosotaa ennen Suruttomilla armeija koulutti nostomiehii. Mä näin ku mu faijan broidi hööki kifrun kaa aitaa vaste. Oli siinä punikill puuhaa kapinan jälkeen. Sit me tsiigattii ku isot tsalit Suruttomilt lähti sotaan. Ne skotaili meitä ilmakifrull sepelimyllyn grundin päält. Sodan jälkee mä muistan skidit vohki skotei teollisuusskolesta ja teki kovii jysyi.
    (Julkaistu Tsilari 3/2002:ssa)



    Arska Huhtala:

    KOSSULESTI KURVISSA ...

    Kumbiksessa spudjannut Väkä delas vuoden 2000 vikoina päivinä. Väkä oli blukannut Ressussa ranskaa, muttei siit´ ollut diplomaatiksi. Fatsinsa klappin spååreja följaten kävi litskisti ammista. Duuniksi tuli skrädulin jobit, kun Se tykkäs dallata stailisti kledjattuna jazz-jengeissä roudarina. Giftiksestä tuli pannari. Oli opittu divaamaan päätoimisesti aina porttareihin ja rantsuihin asti. Pääradan ”kyljen” uskovaiset sosiaalipomsat roudasivat vuosia Väkää milloin holistilaan milloin taasen työlaitokseen skidien ruokkomaksuista entisen gimmakaverin pyynnöstä. Rumba skulasi parikymmentä vuotta, kunnes Väkäkin sai kiinni jatasta.
    Mutta duunit oli sit´duunattu ja edessä oli pitkä leedi ilman prenkkua Hämiksellä muita proideja jeesaten. ”Kabaree Tuikkeen” kundi ei muutoinkaan ollut rokulissa. Stadin kertsien palaverien lisäksi piti skulata bingoa, bilistä ja shakkia, joita fattan taloissa sikaselvänä oli tullut treenattua. Ihan kliffaa!
    Mutta siihen kossuun! Väkän kamat piti nopee dilkata, kun stadin luukkujen spudjauksesta ja hyyrasta flaidaavat kovikset alkoivat pamlata nyyista mestaa vailla olevista somaleista. Ja sitä krääsää hitattiin vilt. Monta posaa kledjuja förattiin frelssikseen Sit klitsusta tuli esiin neljä bulia lodjua ehtoja nahankipaleita. Ei muuta kuin skutsariin. Mestari lupasi evakoida ne. Tattis vaan! Muttei mikään bungannut mitään sille cänkamaakarille. Koska idis oli ollut kliffa skutsari jutskas, et tuu sit’ budjuun, niin mä järkkään jotain snadii kolanneen muistoksi.
    Hiffattiin heti mist cengaa puristi. Dallattiinhan Sörkassa ja Kurvissa. Ryysittiin sit’ sinne pajalle, missä mestari jo duunas niistä nahoista kulman kultasepälle nahkaposaa, johon se saattoi samlata hiput ja hileet nyyiksi ringeiksi. Niin ja se pokaali kivasta funtsauksesta oli tietty kossulesti (ei turbo). Mikään muu ei näillä kulmilla ole juuri minkään väärtti. Rahan arvo markkoina ja euroina noteerataan milloin miksikin, mutta kossun sosiaalinen ja taloudellinen merkitys bonjataan ei vain silloin, kun lesti skruuvataan suoraan lestistä dokattavaksi. Kaikki kässäävät kossun päivittäisarvon bytskaukset: Aamuyöstä ja aamulla sen arvo korkeimmillaan ja päivällä handellin ollessa auki virallisen kurssin mukainen.
    Mutta ystävyyden ja toverillisuuden mittarina kossua ei finnaa mikään. Voidaan aanata et se kultaseppä oli kraisannut sen kossulestin sille skutsarille, joka taasen siirsi sen surutyötään läpikäyville kaippareille. Elämä jatkuu käsityöammateissa ja Kurvissa väkevästi.
    (Stori on skrivattu ilman Heikki Paunosen suursanakirjan apua)
    (Julkaistu Tsilari 2/2002:ssa)



    Riitta Tähtinen:

    NELJÄ POLVEE DALLANNU

    Tiettek’s, mulle tää ei oo ihan iisii tulla stondaan tähän ja heittää läppää vaik muuten kyllä suu käy ja slangikin sujuu kohtalaisesti. Mä oon samaa mieltä kuin edesmennyt Alpo Ruuth sano Tsilarissa, et sillon kun me oltiin kakruja ei joka sana ollu slangia, vaan lauseissa oli joitaki slangisanoja, vaik himassa ei uskaltanu käyttää yhtään slangia mut ulkona kyllä. Mäkin olen neljä polvea dallannu, siis yli 150 vuotta ttätä Itäistä Viertotietä, nykyistä Hämeentietä enkä vielä tämän pidemmälle päässy, kun faija oli Valkasta ja mutsin puolelta ollaan Sörkästä, mä oo täysin fakki tyyppi täs jutussa. Mä synnyin ja kasvoin tos Penkereellä ja siit mä menin sit giftikseen. Mun nuorin kundi on pesunkestävä Valkkalainen ku on palattu näille kulmille takasi.
    Kun mä olin kakru tääl Sörkäs tsennas suurin piirtein kaikki jopa Kurvin dokutkin tiesi ja ne anto muitten olla rauhassa, ne skrakas keskenään, ei tarvinnu skagaa niitä. Pultsareita delas iso jengi, kun ne dokas jotain myrkkyä, nekin häipy sillai. Hela toiminta oli Pitkänsillan tällä puolel, ei tarvinnu mennä yli, siellä asu ihan eri jengii, jotka ei snaijannu duunareita ja tavallisii ihmisii. Meil oli täällä jumpat, sumpat, kamut, leffat, teatterit ja kartsat jos ei bilikat häirinny ja bastuski käytiin, siistii jengii oltiin.
    Ton Harjun ruumishuoneen mä muistan, ku tultiin tsiikaan stogeja kun ne vei Malmille kroppia, se oli meistä jännää. Radan toisella puolella, ihan tos liikennevalojen kohdalla oli kaaren muotoinen bygga, ei kai siin ollu fönareitakaan, mut sen byggantoisessa päässä oli eri värisiä lasipaloja isossa kasassa, niit me käytiin aina hakemassa, ei kukaan meille koskaan sanonu mitään. Meist se oli kliffaa förata niitä, nyt must tuntuu et niit saiki ottaa vapaasti.
    Mun yhden kaverin mutsi oli duunissa leipomossa, mis nyt on Kinaporin gamlojentalo me käytiin aina siin fönarin alla ja se anto meille vanikkaa, voi jee et se oli kutaa. Faija oli krigun jälkeen portsarina tos Kivessä ja kerran yks kundi meinas tappaa sen, mut toinen jäbä tuli väliin ja pisti sen kalsaks. Sitähän se joutu lusimaan, mut faija selvis pelkällä säikähdyksellä.
    Kun mä olin skidi, niin mä en ainakaan muista, et tota veellä alkavaa sidesanaa käytettiin niin hanakasti kun nyt, nää snadit gimmatkin käyttää sitä kuin tyhjää vaan, se on karseeta kuunneltavaa.
    Nyt täytyy kyl sanoo et tavallisten duunareitten skidit osas paremmin käyttäytyä kun nyt, himas oli sittenki kova kuri ja se oli ihan jees. Kylhän tät jorinaa tulis, muistoja on vilt. ”Stadin Slangissa” on gliffaa, pidetään perinteet yllä. Ei landet siihen pysty, eiks vaan.
    Kivat kesikset, kiitti mulle riitti!
    (Julkaistu Tsilari 2/2002:ssa)